20171011_111543-1_resized%5B8191%5D.jpg

Tänäänkin oli suht aikaisen herätyksen aamu. Olin lupautunut lähtemään omalla autollani Helsinkiin, tyttären pientä muuttokuormaa kuljettamaan. Ja vastahan minä muutama viikko sitten olin sitä mieltä, etten Helsinkiin omalla autolla ajele. Mieli muuttui, kun tytär tarvitsi apua.

20171011_150934-1_resized_1%5B8192%5D.jp

Tällaisiin maisemiin tytön jätin. Näin, että asunto on kiva ja kämppikset varsin mukavia, mutta miksi kuitenkin tuntui kovin haikealta. Näkymä on niin karu. Tuotahan se on, kaupungissa asuminen. Siellä on hektinen elämä, siellä ovat työpaikat, sinne ne ovat muuttaneet muutkin ikätoverit. 

20171011_123245_resized%5B8190%5D.jpg

En voinut olla pysähtymättä ja kuvaamatta omaa maisemaani, kun ajelin takaisin kotiinpäin, vastakohtien maailmaan. Onneksi on paikka, minne aikuiset lapsetkin voivat tulla elämän hälyä pakoon, edes hetkeksi, jos niin tahtovat. Tytär viipyi nyt vajaan kuukauden. Ehdin jo tottumaan. 

20171011_190352_resized_1%5B8193%5D.jpg

Kotona keitin kahvit. Huilasin hetken ja lähdin kävelemään. Halusin hengittää raitista ilmaa ja tuntea liikunnan iloa. Kummallinen haikeus kieppui kintereilläni. Koirani muisto kulki rinnallani. Ihan pian on kulunut kaksi kuukautta tuosta viimeisesta maanantaista ja yhä vain kaipaan lenkkikaveriani.

20171011_171914_resized_1%5B8194%5D.jpg

Tämä päivä oli jälleen yksi taitekohta elämässämme, niin tyttären kuin meidän vanhempienkin. Yksi lähtö muiden joukossa. Luulisi minun jo tottuneen. Ovathan viimeiset kymmenen vuotta olleet täynnä lähdön tunnelmaa. Surumielisyys valtaa aina mielen. Hetkeksi. Huomenna olen taas ennallani.